Kun puhumattomuus peittää osaamisen
Puhumattoman, syvästi autistisen ihmisen osaaminen arvioidaan helposti todellista pienemmäksi. Kommunikointikeino voi paljastaa, että käytöksessä oli viesti.
Puhumattoman ihmisen kohdalla ympäristö joutuu tekemään jatkuvasti tulkintoja siitä, mitä hän ymmärtää, mitä hän osaa ja mitä hän ajattelee. Siinä on yksi aika suuri ongelma: jos ihminen ei pysty näyttämään osaamistaan tavalla, jonka ympäristö tunnistaa, hänen kykynsä voidaan arvioida paljon todellista pienemmiksi.
Puhuminen on niin hallitseva osa meidän käsitystä älykkyydestä, että sen puuttuminen alkaa helposti värittää kaikkea muutakin. Jos ihminen ei vastaa kysymykseen, emme tiedä, johtuuko se siitä, ettei hän ymmärtänyt, ettei hän pysty muodostamaan vastausta, ettei motorinen suoritus onnistu, ettei sopivaa kommunikointikeinoa ole käytössä vai siitä, että hän ei juuri siinä hetkessä pysty toimimaan kuormituksen vuoksi. Silti ympäristön on helppo tehdä yksi nopea johtopäätös: hän ei osaa.
Joskus vasta kommunikointikeinon löytyminen näyttää, kuinka paljon väärin on arvioitu.
Tilanne voi ulospäin näyttää haastavalta käytökseltä. Henkilö esimerkiksi vetää toista jalasta, yrittää siirtää tämän asentoa tai hermostuu, kun toinen ei ymmärrä mitä hän haluaa. Ilman toimivaa kommunikointikeinoa tapahtumasta jää helposti jäljelle vain havainto siitä, että hän riuhtoo toista ihmistä.
Kun käyttöön saadaan kommunikointilaite ja hän pystyy kertomaan, että toisen asento häiritsee häntä ja jalka pitäisi suoristaa, koko tilanne muuttuu.
Käytös ei ollutkaan satunnainen.
Siinä oli viesti koko ajan.
Se ei tietenkään tarkoita, että kaikki vaikea käytös olisi näin helposti selitettävissä tai että jokaisen puhumattoman ihmisen ajatukset saataisiin näkyviin yhdellä laitteella. Kommunikaatio voi olla hidasta, epävarmaa ja riippua paljon tilanteesta, vireystilasta, motorisista taidoista ja siitä, kuinka hyvin ympäristö osaa käyttää käytössä olevia keinoja.
Mutta juuri siksi puheen puuttumisesta ei pitäisi tehdä päätelmää ymmärryksen puuttumisesta.
Puhumaton ihminen voi oppia käyttämään kuvia, symboleita, kommunikointiohjelmaa, esineitä, katsetta, eleitä tai muita keinoja paljon paremmin kuin kukaan osasi aluksi odottaa. Samalla voi paljastua asioita, joita ympäristö ei ollut pystynyt aiemmin näkemään: mieltymyksiä, kipua, ärsytystä, huumoria, muistamista, ihmisten tunnistamista, toiveita ja aivan tavallisia arkisia mielipiteitä.
Tämä muuttaa myös sitä, miten haastavaa käytöstä katsotaan. Jos ihminen on vuosia joutunut saamaan tarpeensa läpi fyysisellä toiminnalla, ääntelyllä, vetämällä toista ihmistä, heittämällä tavaraa tai menemällä itse hakemaan haluamansa, näitä keinoja ei voi odottaa katoavan heti sillä hetkellä, kun kommunikointilaite annetaan käteen. Hänen pitää ensin oppia, että uusi tapa todella toimii ja että ympäristö myös kuuntelee sitä.
Kommunikointivälineen antaminen on vasta alku. Ympäristön pitää opetella käyttämään sitä hänen kanssaan ja ennen kaikkea muistaa tarjota mahdollisuus käyttää sitä juuri silloin, kun tilanne alkaa vaikeutua.
Puhumattoman ihmisen kohdalla on hyvin vaarallista pitää liian matalana oletusta siitä, mitä hän voi vielä oppia. Tavoitteiden pitää toki perustua ihmisen todellisiin kykyihin eikä toiveajatteluun, mutta lapsena tehty arvio ei saisi muodostua katoksi, jonka yli kukaan ei enää edes yritä katsoa. Ihmiset kehittyvät, kommunikointikeinot kehittyvät ja ympäristön ymmärrys kehittyy.
Joskus ihminen ei ole muuttunut läheskään niin paljon kuin me itse, jotka olemme saaneet mahdollisuuden ymmärtää häntä.
© Satu Väänänen, Lainattu Rauha® 2026
Tilaa uutiskirje
Saat tiedon uusista kuvista ja ilmaisista materiaaleista. Tervetuliaislahjaksi saat oppaan Kun arki kuormittaa.
Comments